”JOKA KÖYHÄÄ ARMAHTAA, HÄN LAINAA HERRALLE”

Nämä otsikkona olevat sanat ovat ajankohtaiset, kun lähestymme kirkkovuoden sunnuntaita, jonka aiheena on lähimmäinen. Otsikon sanat löytyvät Evijärven kirkon vaivaisukon yläpuolelta ja ne muistuttavat meitä yhdestä kirkon tärkeästä tehtävästä: auttamisesta. Hyvin koskettavalla tavalla Evijärven vaivaisukko viestittää köyhyyden olemassaolosta keskellämme. Vaivaisukon hymy johtunee siitä, että auttaminen ilahduttaa niin antajaa kuin saajaakin.

Pyhän evankeliumitekstissä (Mk 12:41-44) kohtaamme myös köyhyyttä, köyhän leskivaimon. Jeesus katseli, miten ihmiset panivat rahaa temppelissä olevaan vapaaehtoisten uhriarkkuun. Monet rikkaat laittoivat paljon. ”Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran.”… Jeesus sanoi heille ”Totisesti; tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Köyhä leski jäi teollaan maailmanhistoriaan ja hän on esikuvana meille hyväsydämisestä lahjanantajasta. Kysymys oli hyvin suuresta uhrauksesta, sillä leski antoi kaiken, mitä hänellä oli. Lesken uhrilahja sisälsi tietoisen riskin joutua itsekin autettavaksi. Tällainen uhraus saattoi syntyä vain täydellisestä luottamuksesta Jumalaan, kaiken hyvän antajaan.

Jokainen ihminen on Jumalalle suunnattoman arvokas – köyhä ja rikas. Ihmisen arvoa pohdittaessa on hyvä muistaa, että maailman luominen maksoi Jumalalle sanan. Mutta ihmisen lunastaminen maksoi Hänen henkensä. Jumala ei katso meidän pärjäämiseemme ja menestymiseemme tässä elämässä. Jumala katsoo syvemmälle meidän sydämeemme. Hän tutkii ja koettelee meitä. Jumala haluaa tietää, uskommeko me Häneen ja olemmeko rakentaneet elämämme Hänen varaansa. Jumala haluaa puhua meille ja kutsuu meitä vuoropuheluun kanssaan.

Jeesus kehotti ihmisiä auttamaan toisiaan. Se on viisas neuvo tänäkin päivänä. Raamatun sanoma on ajankohtaista sanomaa. Se ei ole mitään vanhaa ja kulunutta. Kun katsoo tätä maailmaa, tuntuu siltä, että Jeesus oli sitä hyvin paljon edellä. Hän näki sellaisia asioita, joita me emme aina suostu näkemään. Kristus ei vie meitä helppoon eikä kivuttomaan elämään. Emme voi sulkea silmiämme. Voi käydä elämässä niin, että Jeesuksen vierailu voi tehdä meidän elämämme vaikeammaksi. Kristus vie meidät ilon sijasta lähelle kuolevaa ja riemun sijasta kärsivän ihmisen rinnalle. Me olemme Kristuksen käsinä, jalkoina ja suina, joiden kautta Hän vaikuttaa – lähimmäisten parhaaksi.

Meidän toiveemme ovat usein suuria ja mahtavia, mutta Kristus kulkee siellä, missä on heikkoutta ja alhaista. Me pyrimme itseämme parempaan seuraan, mutta Kristus etsiytyy niiden luokse, jotka ovat masentuneita, hyljättyjä, eksyksissä ja elämän kuormien uuvuttamia.

Kristuksen syvin viesti on se, että Hän auttaa, pelastaa, armahtaa. Hän menee niiden luokse, joiden elämä on raskasta, syntistä ja synkkää. Hän etsiytyy ahdistusten ja vaivojen rasittamien ihmisten luokse. Hän on lähellä, ei kaukana yhdestäkään meistä. Hän johdattaa oikealle tielle – lähemmäksi Jumalaa ja lähemmäksi ihmistä.

  
PAASTONAIKAAN

Vietimme eilen Marianpäivänä Evijärven kirkossa konfirmaatiojumalanpalvelusta. Siellä rippikoululaiset lauloivat kauniin laulun: ”Jokainen päivä on toivoa täynnä, kohti taivasta katso niin huomaat sen että jokainen päivä on toivoa täynnä siis pyyhi jo kyyneleet.” 

On hyvä, että meitä muistutetaan toivosta. Siitä, että vaikka näemme ja itse koemme elämäntilanteemme toivottomuuden, tulee joku toinen joka kertoo toivon sanomaa:  Katso vielä uudelleen asioita, katso avarammin näet mustavalkoisuuden sijaan elämän väriloiston. Ehkä  vielä tärkeämpää kuin tämän viestin kuuleminen on se, että joku on kanssamme elämän vaikeina hetkinä, on lähellä ilman suuri sanoja. Joku joka näkee elämän suuren salaisuuden ja kaikki elämän mahdollisuudet, sillä elämän varjot ovat usein vain väliaikaisia. Joskus elämän vaikeudet kestävät, mutta ihmisen olisi hyvä luottaa siihen, että Jumala ei hylkää meitä. Hän on läsnä vaikka elämän kipeys ei heti poistuisikaan eikä kaikki muuttuisi salamannopeasti.

Elämme kirkkovuodessa paastonaikaa, joka muistuttaa meitä Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ristintiestä. Ei ollut Jeesuksen, Jumalan Pojan tie helppo. Kärsimyksen kautta kulki tie voittoon. Kun katsomme kevät taivasta, joka on sininen ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, tähyämme silloin kirjaimellisesti katseellamme maasta kohti taivasta. Tunnemme oman pienuutemme ja Jumalan luomistyön suuruuden ja kauneuden.

Masennus on aikamme sairaus. Tämän viikon psalmissa 43 kerrotaan: ”Miksi olet masentunut sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” Näissä sanoissa on kärsivälle ihmiselle, lähimmäiselle toivon näköala. Oli elämässä sitten myskyävää, ukkosta, tai räntäsadetta, meitä kutsutaan odottamaan. Odottamaan. Odota Jumalaa.

Elämme kiireistä aikaa. Osaammeko pysähtyä ja kuunnella, mitä Jumala meille sanassaan lupaa. Masentunut ja levoton saa omistaa Jumalan sanan lupauksen siitä, että vielä tulee elämässä kiitoksen aika. Vielä saan kiittää Jumalaani auttajaani. Vielä on toivoa, että kyynelin kylväville siitä, että riemuiten leikataan. Ystäväni, vaikka elämäntilanteesi olisi kuinka hankala tahansa, Jumala tahtoo kulkea kanssasi. Hän voi auttaa. Hän voi kääntää vaikeatkin elämän asiat voitoksi ja vahvuudeksi. 

Elämän ristinteologinen ulottuvuus tulee ilmi kärsimyksessä. Ihmisen kysymyksiin ja kipuiluihin voi vastata ainoastaan Jumala ihmistä tyydyttävällä tavalla. Hän on se, joka pyyhkii kyyneleemme ja antaa ilovirren suruvirtemme tai valitusvirtemme tilalle.  Meistä ei ole elämän salaisuuksien tyhjäksi selittäjiksi, vaan yhdessä ihmettelemme ja kunnioitamme Luojamme luomistyötä. Hän kutsuu meitä tänäänkin luokseen ja yhteyteensä. Hänen tahtonsa meitä kaikkia kohtaan on hyvä. Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus tahtoo, että me pelastumme. Onhan hän kuollut meidän jokaisen puolesta. Ja mikä on täkeintä, hän nousi ylös ja elää. Siinä on meidän toivomme. Toivo, joka on enemmän kuin harras toive. Paavalin sanoja lainatakseni varma toivo, toivo iankaikkisesta elämästä, joka perustuu Jeesuksen pelastavaan työhön ristillä.

Saamme tänään katsella kohti taivasta ja katsoa kohti Kristusta, syntisten ystävää. Paastonaika antaa meille mahdollisuuden rauhoittumiseen. Saamme etsiä hiljaisuutta ja hengellistä kasvua, rukoilla ja lukea Raamattua. Paastonaika on kirkon oppien mukaan myös katumuksen ja muutoksen aikaa. Elämässä on hyvä aina silloin tällöin kysyä mikä minun elämäntilanteeni on. Mikä on plussaa ja mikä ei. Missä olen? Olenko oikealla tiellä?

Iankaikkiseen elämään vievälle tielle olemme kaikki kutsuttuja. Tänään on aika ajatella ja aika uskoa.

RUKOILE

Tällä viikolla kirkkovuosi muistuttaa meitä rukouksen ja rukoilemisen tärkeydestä. Mitä meidän elämässämme merkitsee se, että hiljennymme ja laitamme kädet ristiin? Millaisen ulottuvuuden elämäämme rukoileminen tuo?

Nykyajan ihmisen elämä on täynnä kiireitä. Nopeasti pitää päästä jonnekin. Nopeusrajoituksiakin rikotaan ja vaarannetaan muiden ihmisten henki ja elämä. Ajatellaan, että voidaan hallita kaikkea, pysyy se auto käsissä, kunnes tulee se raja vastaan ja ollaan ojanpientareella. Voiko ihminen enää nykyään oppia muuta kuin kantapään kautta? Vai olemmeko me suomalaiset niin tunnollisia, että emme voi myöhästyä mistään vaan rikomme yhteisesti sovittuja sääntöjä, jottemme menettäisi omia kasvojamme?

Näitä on hyvä kysyä tänä aamuna ja samalla hiljentää kaasujalkaa, jos olet autolla liikenteessä. Tärkeintähän ei ole nopeus, vaan turvallinen perille pääseminen.

Rukoilemisessa ei ainakaan tarvitse pitää vauhtia, vaikka joskus huulillamme saattaa olla hätähuuto ylöspäin kuin köyhän miehen suusta: Jumala auta minua! Luullakseni kukaan meistä ei pääse täällä elämässä niin helpolla, ettei joudu turvautumaan rukoukseen, sydämen puheeseen Jumalan kanssa. Elämän vaikeina hetkinä ei löydy edes välttämättä kauniita sanoja, vaan hiljaisia huokauksia ylöspäin, voimattoman, sanattoman ja itkettyneen rukoilijan Herra ottaa huomaansa ja hoivaansa.

Kun on hätä, tuntuu siltä, että rukoileminen silloin on itsestään selvyys, mutta muistammeko rukoilla silloin, kun kaikki on hyvin, osaammeko olla kiitollisia, vai ajattelemmeko, että vielä voisi olla paremmin.

Sanoista tärkeimpinä joku on pitänyt sanoja ”kiitos” ja ”me”. Kiittää voimme Jumalaa myös monista hänen lahjoistaan. Joku voi kiittää siitä, että sai vielä yhden elämänpäivän elää. Kiittää voi läheisistä, lapsista, sukulaisista ja ystävistä. Kiittää voi isänmaasta, kirkosta ja seurakunnasta. Kiittää voi Jumalan armosta, joka tänäänkin ylittää kaiken ihmisymmärryksen. Köyhän ja kurjan rukouksen Kristus kuulee. Voi olla jopa niin, että olemme kaikki Jumalan edessä köyhiä ja kurjia. Jumalan mittapuuthan ovat toisenlaiset kuin meidän ihmisten. Hän katsoo suoraan meidän sydämeemme.

Jumala kutsuu meitä vuoropuheluun kanssaan. Rukoileminen ei ole helppoa, mutta sitä voi ja saa opetella. Eikä Jumala vaadi meiltä täydellisiä suorituksia eikä tyylipisteitä jaella. Rukous tuo ihmisen elämään syvyyttä ja turvaa. Tyhjänä saa jäädä odottamaan, mitä Jumala antaa, mitä Jumala tekee. Rukous on kuin silta Jumalan luo, jos tänään tunnet yhteyden olevan poikki tai jopa katkenneen niin risti vain kätesi ja yhteys toimii jälleen. Silta on kunnossa ja sillalla on liikennettä.

Jumala on luvannut kuulla rukouksemme. Mikä on sinun rukouksesi tänään? Siihen vain sinä tiedät vastauksen. Tutussa Isä Meidän rukouksessa rukoillaan ”tapahtukoon sinun tahtosi.” Luther sanoo Jumalan lupauksiin luottavasta rukouksesta näin: "Meidän pitää siis rukoillessamme olla varmoja siitä, että tulemme kuulluiksi. On kuin Jeesus sanoisi: Jumala on valmis antamaan paljon ennemmin ja enemmän, kuin te rukoilette, jopa hän tyrkyttää rikkauksiansa, että me niitä vastaanottaisimme."

Tutkimattomat ovat Herran tiet, niihin ei viisautemme yllä. Kaikki rukouksemme eivät toteudu. Jumala ei ole pankkiautomaatti. Herran tahto ja hänen meille tarkoittama tie saattaa olla toinen, kuin itse olisimme viisaudessamme valinneet. Vuosien päästä voimme ymmärtää tapahtumien kulkua ja nähdä, mihin suuntaan olisimme omassa viisaudessamme menneet. Silloin voi ihmettelykin muuttua kiitollisuudeksi Jumalaa kohtaan.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Nämä sanat rohkaisevat meitä tänään, olemme me millaisessa helteessä tahansa ja olkoon elämän vaikeudet kuinka suuria tahansa. Meitä Jeesus kehottaa rohkeuteen. Pysykää rohkeina kaikissa tilanteissa. Rukous-aiheeseen liittyen voisi kysyä onko meillä rohkeutta rukoilla? Onko meillä rohkeutta luottaa siihen, että Jeesus on voittanut tämän maailman pimeyden? Onko Hän meidän elämämme valo? Onko meillä rohkeutta kertoa hänestä muille ja viedä evankeliumin viestiä ympäröivään maailmaan.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Jumala on rakastanut maailmaa, maailmaa, jossa olemme ahtaalla. Olkaamme siis rohkeat ja luottakaamme Kristukseen. Yhteys häneen toimii rukouksen siivin.  

KRISTUS ON TOTISESTI YLÖSNOUSSUT!

Kirkkovuoden suurin juhla on lähestymässä. Kohta kaikkialla kuuluu pääsiäisen iloinen viesti: Kristus on totisesti ylösnoussut. Pääsiäisaikana me muistamme Herramme ja Vapahtajamme kuolemaa ja juhlimme hänen ylösnousemustaan.

Tyhjä hauta ja tyhjä risti todistavat, ettei Jeesus jäänyt hautaan eikä ristille. Tyhjältä haudalta lähti parituhatta vuotta sitten viesti, joka oli yllättävä ja maailmaa muuttava. Suuri hämmennys ja ihmettely valtasi naiset, kun he tyhjältä haudalta pääsiäisaamuna veivät sanoman pelokkaille opetuslapsille.  Sanoma oli kuin enkelin suusta: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.” (Mk 16:6)

Ylösnousemus ei ole vain parituhatta vuotta sitten tapahtunut asia, vaan se jatkuu. Jokainen kylvämämme raeruhon siemen, jokainen pajunkissa, jokainen kukan nuppu on täynnä elämää ja ylösnousemusta. Ylösnousemusta on nähtävissä myös kevään tulossa, auringon paisteessa, lumen ja jäiden sulamisessa, kevätpurojen solinassa ja kukkivissa roudan maissa. Kun näet muuttolintujen palaavan kotimaahan samaan pesäpönttöön, on siinäkin nähtävissä ylösnousemusta.

Kun ajattelemme tänään Jeesuksen avointa ja tyhjää hautaa tänään, saa se meidät yhä ihmettelemään ja hämmästelemään Luojamme suunnitelmia. Tuntuu kuin Jeesuksen haudalla olisi ollut avoimien ovien päivä. Tyhjä hauta lohduttaa meitä, jotka kannamme sisällämme surua ja murhetta. Uskossa Jeesukseen Kristukseen me olemme osallisia ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Meidän ruumiimme ei joudu hukkaan, vaan saamme elää ikuisesti. Viimeisenä päivänä meidät herätetään. Saamme olla turvallisella mielellä ja luottaa Jumalaan.

Ovet ovat auki siis taivasta myöten. Ne ovat sepposen selällään, sillä ylösnoussut Vapahtaja on todellisuutta tänään. Hän on läsnä työssä, vapaa-aikana, matkoilla, kotona, leikeissä, pihamaalla, ruokapöydässä ja jopa nukkuessamme. Pääsiäinen jatkuu, sillä Kristus lupaa sanassaan: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Mt 28:20)

Antakoon Jumala sinulle ylösnousemuksen uutta voimaa. 

KIRKON SYNTYMÄPÄIVÄ

Ihmisinä me haluamme tulla kohdatuiksi ja ymmärretyiksi tämän elämän keskellä. Meillä on siihen hyvät mahdollisuudet, kun meillä on oma äidinkieli, jolla pystymme ilmaisemaan syvimpiä tunteitamme ja tärkeimpiä asioitamme. On tärkeää, että saamme kuulla sanoman Kristuksesta omalla kielellämme. Siitä kertoo myös ensimmäinen helluntai, kun Pyhän Henki vuodatettiin apostolien päälle (Ap.t. 2:1–13). 

Henki ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Henki puhaltaa ja kulkee, missä Hän tahtoo. Apostolien teot kuvaa, kuinka Pyhä Henki annettiin koko seurakunnalle. Kasteessa meille on annettu osallisuus Pyhästä Hengestä. Seurakunnan yhteydessä meillä on mahdollisuus elää Pyhän Hengen lahjat todeksi. Ihmisen tulee kasvaa ja varttua.

Me ihmiset kaipaamme yhteyttä toisiin ihmisiin. Monet ihmiset kärsivät tänä päivänä yksinäisyydestä, silloin arjesta puuttuvat ilo ja merkitys. Moni yksinäinen onkin löytänyt uuden yhteyden toisiin ihmisiin osallistumalla kotiseurakunnan toimintaan.

Me ihmiset kaipaamme yhteyttä myös Jumalaan. Siksi kokoonnumme sunnuntaiaamuna kirkkoon sanankuuloon. Siellä saamme ammentaa voimaa arkeen ja vahvistua uskossa ja rakkaudessa. Yhteys Jumalaan luo yhteyttä myös ihmisten kesken.

Helluntain Henki opastaa meitä juurtumaan Jumalan sanaan ja luottamaan Kristuksen lupaukseen. Kristuksen sovitustyö on ainut, mikä lopulta kestää synnin syytöksissä. Ja Kristuksen sovitustyön osallisuuteen meidät on saatettu jo kasteessa. 

Pyhä Henki opastaa meitä näkemään sanomattoman suuren lahjan, joka sinulle ja minulle on annettu kasteen hetkellä. Jo kasteessa meidät liitettiin häneen. Ennen kuin ehdimme ottaa askeltakaan, hän jo tuli meitä kohti ja otti meidät syliinsä, sydämeensä, hoitoonsa. Ennen kuin mitään osasimme häneltä toivoa tai odottaa, hän sulki meidät pelastuksensa osallisuuteen.

JUHLAHETKI

Kesä on monien juhlien aikaa. On rippijuhlia, häitä, syntymäpäiviä jne. Juhlien jälkeen on paluu arkiseen elämään. Onnistunut juhla kantaa elämän arjessa. Juhlahetkeen on mukava jälkeenpäin palata. Juhlaa ei kannata unohtaa. Siinä on voimaa. 

Evankeliumi (Mark. 9:2-8) kertoo Jeesuksen oppilaiden erityisestä kokemuksesta Jeesuksen seurassa. Jeesus vei Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen korkealle vuorelle, jossa oppilaat saivat nähdä jotakin Kristuksen jumalallisesta suuruudesta. He saivat jopa kuulla Jumalan äänen sanovan: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä.”

Oppilaiden inhimillisyys paljastuu Pietarista, joka tahtoi jäädä tuonne vuorelle elämään juhlahetkessä. Ikkuna iankaikkisuuteen oli auki. Kukaan ei halunnut sitä sulkea, vaan katsella avatun ikkunan kirkasta valoa. 

Juhlahetki päättyy ja oppilaiden arki alkoi. Tie kirkastusvuorelta johti ristille. Kirkkauden kääntöpuolena oli kärsimys. Ristin tappioon kätkeytyi voitto. Voiton suuruus paljastui ylösnousemuksen ihmeessä.

Elävä Jumala on meidän kanssamme syvällä kärsimyksessä ja ahdistuksessa. Hän kannattelee koko maailmaa ja olemassaoloa alhaalta päin. Hän ei vaadi, vaan kantaa meitä heikkouksissamme ja ohjaa meitä luokseen. 

Jumala antaa meille juhlahetkiä, jolloin voimme kokea Jumalan läsnäolon erityisen voimakkaasti. Uskoa emme voi kuitenkaan perustaa tunteiden varaan, koska uskonelämässä tunteet vaihtuvat. Raamatun sana ei muutu. Sieltä saamme yhä uudelleen lukea Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

SUREVIEN PARAS  LOHDUTUS

Tulevaa sunnuntaita on sanottu surevien sunnuntaiksi. Pyhäpäivän Raamatun tekstit ovat hyvin puhuttelevia niille, jotka ovat lähiaikoina menettäneet jonkun rakkaan ja läheisen ihmisen. Viesti läheisen kuolemasta lamaannuttaa ja satuttaa. Kysymys, mistä löytää apu ja voima tuleviin päiviin, nousee menetyksen kokeneen huulille. 

Meistä ihmisistä ei ole aina lohduttajiksi. Jos emme avuttomuudessamme löydä sopivia sanoja, voimme vain kuunnella tapahtunutta ja rukoilla hänen puolestaan, jotka kantaa surun raskasta taakkaa. Pyhän evankeliumista (Joh. 11:21-45) löydämme surun satuttaman Martan, joka kamppailee näiden tuntojen kanssa Lasaruksen kuoleman äärellä.

Johanneksen evankeliumi kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti Jeesuksen olemusta ja kasvoja seuraten, mitä hänessä tapahtui kohdatessaan surevia. Surun nähdessään Jeesus ei jäänyt tunteettomaksi, vaan hänet valtasi syvä liikutus. Jeesus itki ja hän järkyttyi. Hän ei tehnyt niin, vain sen takia, että näki toisten murheen ja liittyi aidolla tavalla siihen. Jeesus suri läheisen ja pidetyn ystävän haudalla. Tunteiden ilmaiseminen oli myös Kristukselle tärkeää surun aikana. 

Lempeällä sinnikkyydellä Jeesus opasti Marttaa ja Mariaa katsomaan kyynelten läpi toiseen ulottuvuuteen. Tunteiden ilmaisemisen ja sosiaalisen tukiverkoston lisäksi oli vielä jotain muutakin, mitä tuli ottaa huomioon. Martan ja Maria vierellä oli Hän joka sanoo: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” Kuoleman voittaja vakuutti Marttaa ja Mariaa surun keskellä jumalallisen läsnäolon voimasta.

Silloinkin kun suru on syvimmillään, kuoleman kuilu näyttää edessä pohjattomalta, Vapahtaja on vierellämme. Edessämme on toivo ja tulevaisuus. Sillä kohti kuolemaa kulkiessamme omistamme elämän, ylösnousemuksen lupauksen ja uskon lahjan. Mikään ei voi meistä raastaa irti sitä uskon ja tulevaisuuden lahjaa, joka on Kristuksessa. Armosta me olemme pelastetut ja Jumalan armo on turvanamme ja voimanamme joka päivä. 

Kivi siirrettiin pois Lasaruksen haudan suulta ja hän saattoi Jeesuksen käskystä tulla ulos. ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä”, oli Jeesuksen loppuyhteenveto. Niin meistäkin voi Kristuksen sanan perusteella lähteä liikkeelle uutta, hänen synnyttämäänsä elämää. Me saamme omassa elämänpiirissämme heijastaa sitä valoa, rakkautta ja lämpöä, jota Taivaallinen Isämme on meille osoittanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Kuolleista herätetty Lasarus käveli surijoittensa keskelle osoittamaan, että tämä lahja Kristuksessa on totta. Usko ainoastaan, älä pelkää!

ANTEEKSI

Elämän tie on kova tie. Sillä tiellä tarvitaan hoitavia ja parantavia sanoja. Sellaisia sanoja jäädään usein kaipaamaan. Pieniä, mutkattomia sanoja kuten esim. anteeksi ja kiitos. 

Pieniä mutkattomia sanoja, eikö totta? Sanoja, jotka on tarkoitettu rehellisesti ja aidosti lausuttaviksi niin ettei kuulijalle jää epäselväksi niiden tarkoitus.

Rehellinen ihminen ei voi hyväksyä petollista anteeksipyytämistä tai kiitosta. Meille on tuttua se, että tämä aika on itsekeskeistä. Sen tähden ei ihmisten ole helppo myöntää omia virheitään, nähdä omaa nenää pidemmälle. Vaarana on, että ei enää pyydetä anteeksi, kun luullaan, että ollaan itse aina oikeassa. Tällaisella tiellä lähimmäinen unohtuu, elämä kutistuu ja ihmissuhteet rapautuvat. 

Elämän tiellä ei voi aina tietää, milloin toista loukkaa. Vuosien päästä voi toinen purkaa asioita, jotka olisi pitänyt käsitellä jo kauan sitten. Ihminen ei helpolla unohda loukkauksia. Tarvitaan anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista. Anteeksiantaminen ei ole helppo asia, mutta se on erittäin parantavaa ja hoitavaa. Se vie aina oman aikansa. Se ei ole pelkästään tunneasia, vaan tärkeintä on tahto. Tahdon antaa sinulle anteeksi. Haluan lähteä pois vihan ja katkeruuden tieltä. Voiko tällä elämän tiellä käydä niin, että joku pahoittaa jonkun mielen niin syvästi, ettei anteeksiantamisesta voi edes puhua? Pitääkö antaa anteeksi sellaiselle ihmiselle, joka ei edes sitä pyydä?

Annetaan evankeliumitekstin vastata näihin kysymyksiin: ”Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?” ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentä seitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.” Matt. 18. luku jakeet 21-22.  

Tämä Jeesuksen antama vastaus ilmaisee anteeksiantamisen rajattomuutta. Pieni sana, anteeksi on tärkeä sana, olemmeko oppineet sitä käyttämään? Pieni sana muistuttaa jatkuvasti olemassaolollaan: jotkut asiat eivät tule kuntoon ja järjestykseen millään muulla tavalla kuin anteeksipyytämisellä ja anteeksiantamisella.

Isä Meidän –rukouksessa tunnustamme itsekkyytemme, joka vie meitä kauemmas Jumalasta ja lähimmäisestä: ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Jumalan edessä emme voi vedota omiin hyviin suorituksiin, tekoihin, viisauteemme tai paremmuuteemme. Hänen edessään joudumme joka päivä pyytämään: Herra, armahda meitä. Uskomme armolliseen Taivaan Isään, joka antaa meille meidän syntimme anteeksi. ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.” 

Varauksetta ja ilman ehtoja saamme anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Tänäänkin saamme turvautua Jumalan armoon ja muistaa, että Jumala antaa synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Hän ei muista virheitämme, vaan rakastaa meitä lapsinaan.

Elämän kovalla tiellä anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen vaativat suurta henkistä ja hengellistä kypsyyttä.

RIEMUITKAA, ON JUHLA JUHLIEN

Joulu on yllätyksellistä aikaa. Kuusen alla olevat paketit askarruttavat lapsia ja myös meitä aikuisia. Mitä tänä vuonna onkaan tulossa? Sitä emme tiedä. Jouluun kuuluva jännitys säilyköön loppuun saakka.

Ensimmäinen joulu oli yllätyksiä täynnä.

Lapset jännittävät kovasti, mitä kuusen alla olevat paketit sisältävät. Kohokohta on se, kun hetki koittaa ja pääsee avaamaan paketteja. Joulupaperin rapina melkein jo kuuluu korviin. Joulu on etenkin lasten juhlaa. Heitä katsellessa voi aikuinenkin aistia joulun riemua ja tunnelmaa.

Omassa lapsuudessani kovat paketit olivat suosiossa. Niin se on kai lapsilla vieläkin. Elämän tiellä tullaan myöhemmin tarvitsemaan myös pehmeitä paketteja. Viimeistään tammikuun pakkasilla tarvitaan äidin tai jonkun muun kutomia villasukkia. 

Vaikka joulu tuntuu tulevan kaikkialle, silti ympärillämme on ihmisiä, jotka viettävät yksinäistä joulua. Voisimmeko joulun-lapsen lailla etsiä tietä tänä jouluna sinne, missä tiedämme, ettei ovikello soi. Tällä tavalla voisimme tuoda jouluiloa muille, olla jouluevankeliumia elävässä muodossa. Tuot näin jonkun elämään valoa.

Jos olisit joululahja jollekin ihmiselle tänä jouluna, millainen lahja olisit? Millainen ihminen voisi tuoda todellista jouluriemua ja iloa ympärilleen? Olisitko pehmeä vai kova paketti vai molempia? Jonkinlainen paketti me olemme tänäkin jouluna lähipiirillemme. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä rosoineen ja ryppyineen, sillä näyttelemällä ei tässä elämässä tule kohdatuksi omana itsenään. 

Jouluevankeliumissa kerrotaan paimenista, jotka saivat keskeltä arkisen työn kutsun juhlaan. Köyhät paimenet saivat kutsun syntymäpäivävieraiksi eläinten suojaan. Seimestä he löysivät Jeesus-lapsen, joka ei katsonut heitä halveksien, vaan katsoi taivaallisen Isän armahtavalla rakkaudella. Sillä rakkaudella joulun lapsi katsoo meitä tänä jouluna. Paljon on niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat anteeksiantamusta, toivoa, riemua ja rohkeutta. Ne on niitä taivaan tavaroita, joita ei hienoimmatkaan lelut voi korvata. Elämän suurimmat lahjat eivät ole tavaroita, sillä ne eivät loppujen lopuksi tyydytä ihmisen syvimpiä tarpeita ja kaipuuta. ”Tavarataivas” voi mennä rikki ja jossain vaiheessa ne löytää tiensä kaatopaikalle.

Joulun sanoma on ihmeellinen: Jumala tuli ihmiseksi ja syntyi keskelle maailman kylmyyttä, sairautta, hätää, syntiä ja kuolemaa. Jeesus-lapsessa meillä on tänäkin jouluna mahdollisuus kohdata silmästä silmään itse Jumala. Hän on meidän tasollamme ja lähellämme pelastuksen lahja, ihmeistä suurin, mukanaan. Seimeen katsoessamme voimme oivaltaa, että Jumala ei ylhäältä määrää meille, mitä meidän pitää tehdä, vaan hän on alhaalla meidän kanssamme ja auttaa meitä tekemään sen, mitä on tehtävä. Meitä Jumala johdattaa taivaan tiellä. 

On siis aika etsiä, ajatella ja uskoa. Siunattua ja Riemullista Vapahtajamme Syntymäjuhlaa!

VANHAA VUOTTA KAIVATEN JA UUTTA OUNASTELLEN

Ihminen mittaa ajan kulumista, on sekunnit, minuutit, tunnit, päivät ja vuodet. Vuoden vaihtuessa arvioimme kulunutta vuotta ja arvailemme tulevaa. Millainen oli vuosi 2005 maailmanlaajuisesti tai henkilökohtaisesti? Mitä vuosi 2006 tuo mukanaan? Kun ajattelemme kulunutta vuotta, on se varmasti sisältänyt niin voittoja kuin tappioitakin, elämän iloja ja suruja. Elämä on vain harvoille tasaista. Elämä on ongelmien voittamista. Joka löytää ratkaisun ongelmiin, hän selviytyy.

Yksi asia on varmaa: elämä menee eteenpäin ja aika kuluu. Monien kirkkojen saarnatuoleissa on tiimalasi, jossa hiekka valuu. Tiimalasi on ajan kulumisen vertauskuva, elämä kulkee kulkuaan kohti uutta aikaa. Vuodenvaihde on yksi mahdollisuus pysähtyä tarkistamaan ajatuksiaan ja elämäntapaansa. Elämän kirjassa voi kääntää lehteä ja samalla ottaa uutta suuntaa: hylätä väärä ja ottaa vastaan jotain uutta ja parempaa. 

Joudumme vuoden vaihtuessa myöntämään, että emme tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Ihminen on aina halunnut kurkistaa tulevaisuuteen. Ennustuksiin tarrautumista parempi on katsoa uutena vuotena omaan sisimpään. Jokainen ihminen on ratkaisijan roolissa, jos haluamme muuttaa tätä maailmaa elämällämme, ajatuksillamme ja sanoillamme. Olemme Jumalan työtovereita ja hän toimii meidän kauttamme muuttaen tätä maailmaa. Pienikin muutos meissä voi vaikuttaa suuria.

Ainoastaan Jumala tietää, mitä on edessäpäin. Elämä on nyt, tässä hetkessä. Ajatuksissa, joita ajattelet lukiessasi kirjoitustani tai niissä askareissa, joita parhaillaan olet tekemässä. Mennyt on mennyttä ja taakse jäänyttä, sinne emme voi jäädä. Olemme matkalla kohti tulevaisuutta, näemme ja koemme vain tämän hetken. 

Koko elämä ja maailma on täynnä katoavaisuutta. Syvälle sattuu, kun katoavaisuus tulee lähelle omaan perheeseen, sukuun tai ystäväpiiriin: sairautena, petoksina, loukkauksina, käsittämättömänä kärsimyksenä ja kuoleman lopullisuutena.

Uuden vuoden päivä on kirkkovuodessa Jeesus-nimen muistamisen ja kunnioittamisen päivä. Jeesus nimi tarkoittaa: ”Herra on apu, hän pelastaa”. Muuta nimeä ei ole luomakunnalle annettu, joka sen pelastaisi. Meidän ei tarvitse murehtia katoavaisuuden keskellä ja menettää toivoamme. Vaikka emme tiedä huomisesta, saamme luottaa siihen, että tänään auttaa Herra. Kristus antaa meille tulevaisuuden, toivon, uuden innostuksen ja ilon. 

Vanhoissa almanakoissa oli vuoden ensimmäisen päivän kohdalle usein kirjoitettu lause: "Anna, oi Jeesus, rauha ja menestys." 

Rauhallista ja Menestyksellistä Uutta Vuotta 2006!

A.D. 2006 

Vanha kalenteri on työpöydällä täpötäynnä ja juuri hankitun uuden kalenterin sivut loistavat puhtaan valkeina. Yksi työvuosi on takanapäin, kuluneen vuoden kalenteri on käytetyn ja vanhan näköinen. Kalenterimerkinnät kertovat siitä, että elämää on ollut. Uusi kalenteri on siisti ja ilman kulumia. Tyhjät lehdet odottavat päivää, jolloin ne täyttyvät ja muistuttavat eletystä elämästä.

Kalenterini päällä on merkintä A.D. 2006. Mitä nuo kirjaimet A.D. oikein tarkoittavat? Kirjaimet A.D. tulevat latinan kielen sanoista Anno Domini, jotka tarkoittavat ”Herran vuonna”. Herra ei tässä tarkoita ketä tahansa herraa, vaan Jeesusta Kristusta. Länsimainen ajanlasku alkaa Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymästä ja tuon ajankohdan määritteli skyyttalainen munkki Dionysios Exiguus 500-luvulla. 

Kirjainyhdistelmällä A.D. tunnustamme, että Jeesus on Herra ja hänen kädessään on aikamme ja elämämme. Miten käytämme meille annetun ajan? Tuhlaammeko me sen turhuuteen? Meille annettu aika on tarkoitettu oikein käytettäväksi. Jumala ei tahdo, että hukkaisimme elämämme, vaan etsisimme sitä, mikä on kestävää ja Jumalan mielen mukaista.

Ihmisen elämän aika on lahjaa. Elämän lahjan haurauden ja katoavaisuuden me kohtaamme hyvin kipeällä tavalla käydessämme hautausmailla. Hautakivet kertovat omalla tavallaan elämästä, joka joskus on ollut. Syntymäaika ja kuolinpäivä ilmaisevat annetun elämän ajan keston. Aika on syntyä ja aika on kuolla. 

Aika kulumisen me koemme monella tavalla: aika matelee, melkein pysähtyy, virtaa vuolaasti jne. Aika on jotain hyvin merkillistä. Me voimme vain kuvailla sitä tai puhua siitä vertauskuvilla.

Vuoden vaihtuessa teemme tiliä kuluneesta vuodesta ja käymme läpi sen ”plussat” ja ”miinukset”. Vuoden vaihtuessa katsomme myös eteenpäin, suunnittelemme tulevaa, mutta paljon jää arvailujen varaan. Vasta aika näyttää, mitä vuosi tuo tullessaan.

Vuodenvaihde on hyvä mahdollisuus tarkistaa omaa elämää, sen perustaa ja arvoja. Vieläkö on mahdollista muuttaa suuntaa? Me emme aina tiedä, mikä on parasta meille ja muille. Onneksi Taivaan Isä tietää, mitä me tarvitsemme ja pitää meistä huolta. Hän tuntee nekin asiat, mitkä tänään tuntuvat vaikeilta ja kipeiltä. Rukouksessa saamme tuoda ne hänelle, joka on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen seurassa ei kukaan jää ulkopuolelle eikä kukaan ole yksin. Kuiskatessamme nimen ”Jeesus” viestit kulkevat Jumalan kanssa. Jeesuksen nimeen on turvallista luottaa alkavana vuotena. Siinä nimessä meillä on täysi pelastus: ”Kansa, joka asui pimeydessä, näki suuren valon. Niille, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, loisti kirkkaus.”

Armorikasta Uutta Vuotta Vapahtajan seurassa!

IHMEELLINEN ARMO

Psalmista 31: ”Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi! Se on ehtymätön aarre niille, jotka sinua pelkäävät. Kaikkien nähden sinä annat apusi niille, jotka turvautuvat sinuun.” 

Armo. Ilman sitä ei ole kristillistä uskoa. Kirkko julistaa armoa armottomassa maailmassa. Maailmassa, jossa tehdään pilaa joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Maailmassa, jossa tähän vastataan vihalla ja väkivallalla. Kirkko julistaa armoa ainoaa tietä eteenpäin – Jumala on hyvä ja auttaa.

Armo – olemmeko me omassa elämänpiirissämme armollisia, rauhaa rakentavia, taistelemmeko hyvyyden totuuden ja rakkauden puolesta omassa toimintaympäristössämme? 

Sitä voi kukin miettiä. Millainen tämä maailma olisikaan, jos olisimme sisäistäneet, mitä tuo armo omalla kohdallamme on ja, mitä se voisi muuttaa meidän suhtautumistamme muihin ihmisiin. Voisiko siinä olla kasvun varaa? Voisiko siinä olla elämälle kestävä perusta ja hyvä rakennusaine?

Nykypäivän saippuaoopperat tarjoilevat ihmisille ansaittua rakkauden ajatusta. Pitää menestyä, olla hyvä, jotta joku voisi rakastaa. Eikä tämä taida olla vierasta meidän suomalaisten arjessa. Eikö kuulosta armottomalta menolta. Mitä sitten tapahtuu, kun ei olekaan hyvä ja menestyvä? Hyljätäänkö minut? Tätäkö rakkaus olikin? 

Armo on ansioton rakkaus minun osakseni. Jeesus antoi ihmisille arvon ja armon. Hän ei vaatinut tekoja ja saavutuksia, joilla ihminen olisi voinut vedota omaan erinomaisuuteensa ansaitakseen rakkauden. Jumalan rakkaus on, sitä emme voi ansaita. Sitä ei tarvitse pelätä menettävänsä, vaikka epäonnistuu, sairastuu tai elämän tielle osuus vastoinkäymisiä. Jumalan edessä kaikki ovat samalla viivalla – niin pappi kuin kerjäläinen. 

Me emme tahdo tässä suorituskeskeisessä maailmassa ymmärtää tällaista ehdotonta rakkautta. Sisimpämme ihmettelee ja hämmästelee Jumalan suurta hyvyyttä. Niin mielellämme haluaisimme lisätä jotain omaamme Jumalan antamaan aarteeseen. Armon vastaanottaminen tuntuu vaikealta ja mitään emme voi tehdä sen hyväksi. Armo vain on. Nimeltä mainiten kasteessa on meidät liitetty siihen ketjuun, jossa armoa pidetään esillä. Armoa, joka on ehtymätön aarre. Joka aamu on armo uusi. Armosta muistuttaa myös rippikoulussa ulkoa opittu pienoisevankeliumi.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Kaikki on Jumalan lahjaa – usko, elämä ja rukous. Meitä rakastetaan ehdoitta. Koko elämän saamme jättää Jumalan turvalliseen hoitoon. Hän on luvannut kulkea kanssani, siellä missä kuljen. Kun ristin käteni ja rukoilen, viesti kulkevat, Jumala kuulee ja hän vastaa. Vastaa omalla tavallaan. Elämä on lahja. Meitä kutsutaan käyttämään se läheistemme ja lähimmäistemme parhaaksi. Yksi oikein hyvä mahdollisuus auttaa muita on osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Keräys auttaa turvattomissa oloissa eläviä vanhuksia Suomessa, Angolassa, Sambiassa, ja Ugandassa. 

Vain Jumalan rakkaus voi lämmittää ja tuoda eloa elämäämme, saada meidät auttamaan muita. Jumalan lahjaa on kaikki.  ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.”

KAATUNEITTEN MUISTOPÄIVÄNÄ

Sain kerran kuulla eräältä veteraanilta sotamuistoja. Katselin tuon veteraanin silmiä, kun ne kostuivat ensin kyynelistä. Hän kertoi yhdestä kaveristaan, joka ei sodasta selvinnyt hengissä. Tuo mies oli antanut hänelle kuolemaa edeltäneenä päivänä kellonsa ja kirjeen, jonka hänen tuli viedä miehen vaimolle ja perheelle. Mies oli sanonut kuolevansa seuraavana päivänä saaren valtauksessa. Veteraani puhkesi itkuun, mies oli tiennyt, ettei hän selviäisi – eikä selvinnyt. Hän kaatui seuraavana päivänä. Hänestä tuli yksi niistä monista sankarivainajista, joita muistellaan kaatuneitten muistopäivänä. 

Sotien jälkeen monet itkut itkettiin, lesket ja orvot, äidit ja isät, jäivät suremaan. Sodat jättivät monia arpia, toiset olivat ruumiillista ja toiset henkistä laatua. On kertomuksia ikävästä, kaipauksesta ja unelmista, jotka sodat murskasivat. Maamme vapaudella ja itsenäisyydellä oli kova hinta. Sodissa kaatuneet eivät nähneet Suomen jälleenrakentamista ja taloudellista vaurautta, jolle he loivat perustan antamalla henkensä meidän puolestamme. Tällaisena itsekkyyden aikakautena on hyvä nähdä, kuinka kova hinta kerran maksettiin. Sen arvoa emme voi rahalla mitata emmekä edes käsittää.

Olemme saaneet pitkään nauttia rauhasta ja itsenäisen maamme monista mahdollisuuksista. Ilman veteraaneja, oman sukupolveni isoisiä, ei tähän olisi ollut mahdollisuuksia. Mitä sodat opettivat meille? Sodat opettivat meidät suomalaiset rukoilemaan. Kansallinen veteraanipäivä osuu rukoussunnuntaille, jonka aiheena on rukous, sydämen puhe Jumalan kanssa. Elämän ja kansakuntamme vaikeina aikoina olemme joutuneet ”pienelle paikalle” ja ahtaalle. Murheissa ja elämän taisteluissa olemme turvautuneet Jumalan apuun, joka on luvannut auttaa kaikkia, jotka häneen turvautuvat. Vaikeat ajat ovat osittaneet sen tosiasian, että emme selviä ilman Jumalan apua. 

Millainen on sinun sydämesi tila? Millainen rukous nousee sinun huuliltasi tänään? Oli se millainen tahansa, haluan kertoa sinulle, että Jumala kutsuu jokaista luokseen. Hän tuntee meidät läpikotaisin, meidän ilomme ja surumme. Hän ei käske ketään menemään pois luotaan, vaikka tuntisit oman vajavuutesi ja uskosi heikkouden, olet turvassa ja hyvässä hoidossa Jeesuksen Kristuksen seurassa. Vaikka sinut olisi hyljätty, on sinulla Vapahtaja, joka ei sinua milloinkaan hylkää. Vaikka olisit missä, Kristus rukoilee sinun puolestasi, että havahtuisit siihen, missä iankaikkinen turvasi ja onnesi on. Herra on luvannut antaa anteeksi niille, jotka syntinsä tunnustavat.

Johanneksen evankeliumi muistuttaa meitä todellisuudesta: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Elämä täällä maan päällä ei ole helppoa. Me nykypäivän ihmiset tarvitsemme lujaa perustusta elämäämme, jotta kestäisimme ja selviäisimme arjen haasteista. Kristus rohkaisee meitä ahtaalla olevia matkalaisia: pysykää rohkeina. Hänen tahtonsa on se, että luottaisimme ja turvautuisimme häneen, uskaltaen elää hänen rakkautensa varassa. ”Jumala on rakastanut maailmaa, niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.” Herra, opeta meitä rukoilemaan. Kiitos, että sinä kuulet ja autat. Sinä, Kristus, haavoille lyöty, ymmärrät!

ARMAHTAKAA!

Kirkko on ainoa instituutio maan päällä, joka on saanut tehtävän julistaa armoa. Jumalan armo ja rakkaus ovat kristillisessä uskossa keskeisellä sijalla. Sielunhätään joutuneen ihmisen paras apu on Jumalan apu, hänen armonsa ja rakkautensa. Jos olemme rehellisiä, joudumme joka päivä turvautumaan Jumala-suhteessamme siihen, mitä Kristus on meidän puolestamme tehnyt. Jeesuksen tähden Jumala antaa meille synnit anteeksi ja lahjoittaa elämän ja ilon. 

Armoa tarvitaan tässä armottomassa maailmassa. Miksi me ihmiset olemme niin armottomia ja kovia toisia kohtaan? Emmekö tunne itseämme ja omaa vajavaisuuttamme, heikkouttamme? Onko omatuntomme puhdas? Uskallammeko tunnustaa sen totuuden, jonka Jumala jo tietää ja katua ja pyytää anteeksi? Kristus kutsuu luokseen kaikki elämässään epäonnistuneet, itseltään hukkaan joutuneet ja murheen murtamat. Hän sitoo nostaa, kantaa ja pelastaa. Kristus parantaa ja johdattaa oikealle tielle, joka vie ikuiseen elämään! Hän on tullut syntisiä varten.

Jumala voi käyttää työssään ketä tahansa ihmistä. Herra on aina elämän puolella. Särkynytkin astia kelpaa hänelle ja Jumala voi tarjota siitä elävää vettä janoisten juotavaksi. Kovia kokeneita ihmisiä on paljon ympärillämme. He kaipaavat olkapäätä ja ihmistä, joka kuuntelee, ymmärtää ja auttaa. Myös sinä voit olla Jumalan armon ja rakkauden välikappaleena, välittämässä ilosanomaa niille, jotka luulevat ettei se heitä koske. Evankeliumin ilosanoma on tarkoitettu kaikille. Uudessa testamentissa kerrotaan Jeesuksen sanoman koskettaneen hyvin monenlaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. 

Meidän ihmisten tulisi antaa omassa elämässämme Jumalalle tilaa. Viime kädessä vain hänellä on tuomiovalta. Meille sitä valtaa ei ole annettu, vaan sen sijaan meitä kehotetaan olemaan armollisia ja edistämään oikeuden ja hyvyyden toteutumista. Roomalaiskirjeessä apostoli Paavali kirjoittaa: ”Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan…Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme.” Millainen rauhan rakentaja sinä olet? Miten voisit tänään palvella lähimmäistäsi vahvistamalla häntä? Vain anteeksi antaminen vie meidät todelliseen yhteyteen toistemme kanssa. Armahtakaa!